| |
Suloisen Sulevin tarina
Sulevi, vaikka vuosia on kulunut sinun muutamia
kuukausia kestäneestä elämästä, minun on vieläkin vaikea kirjoittaa sinusta.
Nytkin kyyneleet tulvahtavat silmiini.
Olen kiitollinen siitä vähästä ajasta jonka olit
luonamme, sillä opetit minulle paljon tärkeitä asioita. Kuten sen, että
vaikka me kuinka teemme kaikkemme emme voi aina onnistua ja silti sitä
edeltävä työ oli yrittämisen arvoista. Toit paljon ihmisiä yhteen vain oman
tilanteesi vuoksi.
Näytit minulle hevosen silmin, kuinka suurenmoinen
minun mieheni on. Hän kuntoutti sinua kuukausikaupalla, kun meidän naisten
voimat ei siihen riittänyt. Tuntikausia Raimo istui olkipaalulla kannatellen
sinua ja vahvistaen kävelyrefleksiäsi vain koska hän tiesi sen olevan
minulle tärkeää.
Sinua kävi hoitamassa, auttamassa ja kannustamassa
ystäviäsi ja asiantuntijoita ympäri Suomen.
Olit hyvinvoiva onnellinen kahden kuukauden ikäinen
varsa, syntynyt syyskuun 18. päivä.
Syksyn pimeydessä, hakiessamme hevosia laitumelta,
näkyi aina valkoinen leveä laukki otsalampun valossa kun laukkasit niityn
perältä ensimmäisenä. Muistan kuinka vettä oli kerääntynyt selkääsi, kahden
valtavan selkälihaksen keskelle. Kuinka seisoit hiljaa paikallasi, kun sinua
puhuttelin ja siirryit mukana sitä mukaa kun minä siirryin.
Marraskuun 22:es päivä, kun lumi oli jo maassa, olit
hypännyt ojan yli toiselle puolelle ja jäit aitanaruista kiinni ojaan. Olit
istunut omien takajalkojesi päällä 15 asteen pakkasessa, kunnes Janitan
viedessä päiväheiniä, hän huomasi että jotain on hullusti. “Sulevia ei näy
ja Typykkä käyttäytyy ouvosti!” me lähdimme kiireellä ja löysimme sinut.
Onnistuimme irrottamaan sinut viimein ja tuomaan
talliin, mutta takajalkasi eivät reagoineet enää millään tavalla,
lämpötilasi oli löytö hetkellä 32,4.
Emme tienneet mitä oli tulossa. Yhdessä koko joukon
kanssa ihmisiä hieroimme sinua lämpimäksi aste kerrallaan, eläinlääkäri tuli
ja auttoi meitä kaikin mahdollisin tavoin, mutta paljon ei ollut tehtävissä
.
Suureksi iloksemme rupesit kuitenkin virkoamaan.
Seuraavana päivänä menimme hevosklinikalle. Saimme
ensimmäisen kerran pienen pienen reaktion takajalkoistasi. Saimme myös
tietää diagnoosin mitä sinulle oli tapahtunut. Olit istunut kierteellä
ojassa tunteja ennen löytymistäsi ja selkä ydin oli joutunut kierteelle ja
tämän paineen alla venynyt ja turvonnut aiheuttaen osittaisen
halvaantumisen.
Parantumiseen kuluisi aikaa muutamasta viikosta
puoleen vuoteen, jos sitä sitten koskaan tapahtuisi, sanoivat eläinlääkärit.
Olimme toiveikkaita. Päätimme jatkaa hoitoasi
sinnikkäästi, periksi antamatta, koska oli olemassa pieni mahdollisuus että
voisit toipua normaaliksi.
Seuraavat päivät olivat hyvin samanlaisia. Aika kului
kääntäen sinua tunnin välein, jottei tulisi makuuhaavoja, jumppasimme ja
hieroimme eri vuoroissa, eri ihmisten voimin. juotimme ensi alkuun sinut
äidiltäsi lypsetyllä maidolla tuttipullolla, myöhemmin äitisi tuli aina
juottamaan sinut. Oli hellyttävää huomata kuinka Typy siirtyi niin että
yletyit imemään. Tuntui siltä niin kuin se olisi täysin ymmärtänyt että
yritimme auttaa sinua. ja suhtautui onnettomuuteen näin jälkeen päin
ajatellen hämmästyttävän hyvin. Pääsit aina välillä pienimuotoisen
operaation seurauksena kylpyhuoneeseen pesulle. Me pyykkäsimme pissa riepuja
ämpäri kaupalla ja niitä kuivui aina joka paikassa. Näimme elämän ja
taistelu halun sinussa.
Päivät kuluivat ja parantuminen eteni asteittain, et
kuitenkaan koskaan oppinut nousemaan makuulta enään ylös itse, vaan
tarvitsit apua jalkojen siirtämiseen mahan alle ja silloin refleksin
omaisesti ponkaisit ylös. Opit myös kävelemään mutta sinua piti tukea että
pysyit pystössä.
Edistyksestä huolimatta aloimme olla epätoivoisia.
Otimme yhteyttä Suuriin eläinlääketieteellisiin instituutteihin ympäri
maailman. Tuntui, että pienestäkin tiedosta olisi meille kannustusta
eteenpäin.
Pitkät pimeät talven hoitokuukaudet oli takana päin,
kevät aurinko rupesi pilkottamaan, aukaisimme tallin ovet päivällä, jotta
Sulevi olisi voinut nähdä päivänvalon.
Pikku hiljaa rupesin ymmärtämään, että Sulevi oli
hyväksynyt elämänsä onnellisena invalidilapsena, sen toivo paranemisesta
sammui meidän muiden mukana. Sulevi ei koskaan kävelisi itse.
Luulen että teimme kaiken mahdollisen ja jotain
mahdotontakin, Sulevi oli loppuun asti hyvin voiva ja muuten terve
onnellinen pieni varsa.
Muistan päivän jolloin otimme Sulevin äitinsä kanssa
ulos kävelemään. Sohjoisella kentällä kannatellen sitä lakanoilla vatsan
alta. Nähdessäni liikkumisen riemun, meidän kannattelemana Sulevin silmissä,
sen saadessa kävellä äitinsä rinnalla. Tiesin mikä on hevoselle todella
tärkeää, en voinut jatkaa enää.
Sulevi jatkoi matkaansa ja nukkui sylissäni ikuiseen
uneen, kevät auringon paistaessa.
Me saimme lohtua näistä sanoista.
Hetken hiljaisuus tuulten sylissä ja uusi tamma on
synnyttävä minut jälleen. |
|